Tikkurilan Kajastus
Teksti: Erkki Vasara
Toukokuussa 1916 pitämässään kokouksessa Tikkurilan työväenyhdistyksen johtokunnalla oli jälleen erinäisiä asioita käsiteltävänään. Sota riehui Euroopassa ja kotimaassakin olot alkoivat kiristyä. Elintarviketilanne oli heikkenemässä. Mutta optimismiakin oli ilmassa ja ajatuksia uusista toimintamuodoista. Johtokunta päätti perustaa urheiluseuran yhdistyksen yhteyteen. Yhdistys oli saanut kipinän eri puolilla maata vaikuttaneista, tuolloin jo yli 200 työläisurheiluseurasta. Toimikuntakin perustettiin asian valmistelijaksi. Kävi kuitenkin niin, ettei kipinä vielä syttynyt. Innokkaita ei löytynyt riittävästi ja asia jäi tuonnemmaksi. Uusi yritys tapahtui kesällä 1917, maan eläessä vallankumouksellisen huuma aikoja, jolloin yhdistys päätti jälleen aloittaa urheiluriennot. Urheiluseura nimeltä Pyrkivän Ryhti sai sääntönsä heinäkuussa ja piti ensi töikseen iltamat työväenyhdistyksen tuolloisella pienellä toimitalolla ”Torpalla”. Maan poliittiset olot ajautuivat kuitenkin syksyn mittaan kriisiin, jonka myötä urheiluasiat jäivät kansalaisten mielissä täysin taka-alalle.
Ja jälleen perustetaan urheiluseura
Urheilu oli niitä harrastuksia, jotka olivat alusta asti olleet osa työväenliikkeen kulttuurityöstä. Kun porvarillisenemmistöinen SVUL oli erottanut marraskuussa 1918 jäsenyydestään ne urheilijat ja seurat, jotka olivat osallistuneet keväiseen sisällissotaan punaisten puolella, sai pitkään iduillaan ollut itsenäinen työläisurheiluliike lopullisen sytykkeensä. Jo 1910-luvulla lukuisien työläisurheiluseurojen mielissä ollut oma liitto perustettiin tammikuussa 1919. Kaksikymmenluvulla työläisurheiluliike näki itsellään monia tärkeitä tehtäviä, joista yksi oli kasvatuksellinen. TUL:n sihteeri Vilhelm Johan Kostiainen muistutti vuonna 1924 jämerin sanakääntein siitä, miten työläisurheiluliikkeen päämäärä oli ”korkea ja ylevä: työväen luokkavoiman kasvattaminen, s. o. työväenluokan kasvattaminen ruumiillisesti ja henkisesti terveeksi ja sopusuhtaiseksi, yhteistoimintaan tottuneeksi, rohkeaksi ja päättäväiseksi joukoksi, joka kykenee saattamaan kunniakkaaseen loppuun työväenluokan vapaustaistelun”. Suojeluskunta- ja SVUL-liikkeiden tapaan myös TUL määritteli urheilulle kasvatukselliset ja poliittiset tavoitteet. Vain toimijat ja motiivit olivat toiset kuin porvareilla.
Helsingin maalaiskunnassa kaksikymmenluku oli urheiluseurojen perustamisaikaa niin työväenliikkeessä kuin porvarispuolellakin. Pukinmäessä perustettiin vuosikymmenen puolivälissä työläisseura Kiri, joka harrasti hiihtoa, nyrkkeilyä ja voimistelua sekä keräsi varoja tanssein ja iltamin omalla talollaan. Rekolassa työväki perusti omaksi urheiluseurakseen Raikkaan. Kumpikin seuroista liittyi hetimiten Työväen Urheiluliittoon. Työläisseuroja olivat myös Malmin Veikot sekä Puistolan Yritys.
Kevättalvella 1921 myös Tikkurilan työväenyhdistyksen kuukausikokouksessa virisi keskustelu urheilutoiminnan aloittamisesta uusin voimin yhdistyksen piirissä. Niinpä kokous päätti herättää henkiin yhdistyksen voimistelu- ja urheiluseuran Pyrkivän Ryhdin. Sen kokoonkutsujaksi valittiin Niilo Sjögren. Kokous teki samalla päätöksen maaliskuun lopulla pidettävistä hiihtokilpailuista miesten, naisten sekä 18 – 13 -vuotiaiden ja alle 13-vuotiaiden poikien sarjoissa. Kussakin sarjassa oli kolmelle parhaalle annettava kirjapalkinto. Maaliskuussa 1923 keskusteltavana olivat jälleen hiihtokilpailut sarjajakoineen. Loppuvuodesta 1923 Ryhdin toiminta kuitenkin lamautui kokonaan harrastuksen ja vetäjien puutteeseen.
Urheilun kipinä oli edelleen niin pienen joukon varassa, että jos sen keskuudessa tapahtui jostakin syystä herpaantumista, toiminta sammui. Seuraavana vuonna johtokunta totesi, että urheiluseura ”ei ole näyttänyt mitään elon merkkiä”. Marraskuussa 1924 kuukausikokous päättikin elvyttää urheiluriennot ”jos suinkin löytyy seuralle virkailijoita”. Päätös uudistettiin kesäkuussa seuraavana vuonna, jolloin kuukausikokous valtuutti Konstantin Nurmen, Onni Nordlundin ja Frans Bergströmin hoitamaan asiaa. Keväällä 1926 voitiin kuitenkin todeta, ettei kolmikko ollut onnistunut tehtävässään. Niinpä kuukausikokous teki jälleen päätöksen urheiluseuran perustamisesta Tikkurilaan ja antoi käytännön toimet tällä kertaa Otto Kohtaselle, G. Lindgrenille sekä Konstantin Nurmelle. Nyt yritys myös näytti onnistuvan, sillä seura saatiin aikaiseksi ja se piti ensimmäiset iltamansakin jo vapun tietämissä. Kuukausikokous teki tuolloin päätöksen, että seura saa käyttää harjoituksiinsa työväentalon pihamaata.
Tämäkin seurahanke sortui kuitenkin nopeasti; yhdistyksen väellä ei tuntunut vieläkään olevan riittävästi urheilumieltä. Ajatus omasta urheiluseurasta oli kuitenkin elänyt Tikkurilan työväenyhdistyksessä aina vuodesta 1917 lähtien, eikä se hellittänyt ruumiinharjoituksista kiinnostuneiden mielissä vieläkään. Ajatustensa innoittamina urheilumieliset kokoontuivat syksyllä 1929 jälleen yhteen. Tällä kertaa puuhamiehinä olivat muun muassa Samuli Ojala, Aatu Alanne, Viljo Vilenius ja Levi Sahlstedt. Lokakuun 8. päivänä pitämässään kokouksessa he perustivat työväenyhdistykselle uuden voimistelu- ja urheiluseuran ja antoivat sille työväenliikkeen toiveita, parempaa huomista symbolisoivan nimen Tikkurilan Kajastus. Perustavassa kokouksessa Kajastukseen liittyi 26 jäsentä. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Samuli Ojala, suutarismies ammatiltaan. Lajivalikoima oli perinteinen, sillä seuran urheilumuodoiksi katsottiin yleisurheilu, hiihto ja voimistelu. Seura anoi välittömästi työväenyhdistyksen alaosastojäsenyyttä, mikä sille myönnettiinkin yhdistyksen kuukausikokouksessa lokakuun 13. päivänä 1929.
Tultuaan perustetuksi Kajastus kävi päättäväiseen eloonjäämistaisteluun. Vihollisinaan sillä olivat perinne, jonka mukaisesti Tikkurilan työväenyhdistykseen ei kerta kaikkiaan näyttänyt syntyvän muutamaa kuukautta pidempään toimivaa urheiluseuraa, sekä tyhjä kassa. Avaimina tulevaisuuteen olivat niin kilpailut kuin illatsutkin. Seura liittyi hetimiten myös Työväen Urheiluliittoon. Joulukuun 10:ntenä 1929 päivätyssä kirjeessään TUL:n liittotoimikunta ilmoitti ”lausuen Teidät tervetulleeksi yhteistyöhön”, että se oli hyväksynyt Kajastuksen liiton jäseneksi.
Työväen Urheiluliiton vaiheissa Kajastuksen perustaminen vuonna 1929 sijoittui aikaan, jolloin sosialidemokraateilla ja kommunisteilla oli meneillään kiivas taistelu liiton herruudesta. Sosialidemokraatit olivat kaksikymmenluvun alku- ja keskivaiheilla menettäneet lukuisia yhdistyksiä ja urheiluseuroja kommunisteille, mikä heikensi heidän asemiaan myös TUL:ssa. 1920-luvun lopulla sosialidemokraatit panostivat jälleen urheiluseuratoimintaan saadakseen voimaa liitossa, ja tähän boomiin osui myös Tikkurilan Kajastuksen perustaminen.
Kolmikymmenluvun taite oli Työväen Urheiluliitossa valtataistelun ja ns. spartakiadiriidan kuuminta aikaa. Vuoden 1930 myötä kuvaan tulivat lisäksi kommunistijohtoisten seurojen lakkauttamiset. Sosialidemokraattien ja kommunistien keskinäinen taistelu sekä lapuanliikkeen painostuksesta tapahtunut isku laitavasemmistoon raatelivat työläisurheiluliikettä rajusti. Tikkurilan Kajastus säilyi kuitenkin pienenä, vastikään perustettuna sos.dem. seurana kaiken tämän ulkopuolella ja saattoi keskittyä omaan toimintaansa ja sen edellytysten voimistamiseen.
Tikkurilan Kajastus kiihdyttää
Vuonna 1930 Kajastuksella oli kunnan urheilulautakunnalle antamansa ilmoituksen mukaan 24 jäsentä, joiden joukossa oli myös naisia ja poikia. Ohjelmassaan se piti yleisurheilua, nyrkkeilyä ja voimistelua. Juoksua, hyppyjä ja heittoja harrastettiin ”puutteellisella kentällä TTY:n maalla” sekä maanviljelijä K. Rinteen perikunnan mailla, kun taas pugilistit jakoivat iskujaan ja pojat rakensivat pyramidejaan työväentalon salilla. Myös naisilla oli ohjelmassaan voimistelua. Miehillä ja pojilla oli kahdet harjoitukset viikossa, naisilla yhdet.
Kajastuksen toimintaa vaikeutti kuitenkin heikko talous, jota se kävi kohentamaan iltamien avulla. Vuoden 1930 alussa seuralla oli omaisuutta 338 markan edestä, joista 38 markkaa käteistä. Pankkitilillä ei ollut penniäkään. Kajastus toivoi myös saavansa kunnalta huomattavan avustuksen, mutta sai parina seuraavana vuonna vain muutaman satasen. Nekin urheilulautakunnan puheenjohtaja, Malmin suojeluskunnan paikallispäällikkönä toiminut Toivo Aulio unohti toimittaa seuralle. Rahat maksettiin lopullisesti vuonna 1933.
Vuonna 1931 Tikkurilan Kajastus oli yksi Helsingin maalaiskunnan viidestä TUL-seurasta, joista voimakkain oli Tapanilan Tarmo yli 50 jäsenellään. Puistolan Urheilijoilla oli samaan aikaan 40 jäsentä, kun taas Rekolan Raikkaalla oli runsaat ja Pitäjänmäen Tarmolla vajaat 20 jäsentä. Tikkurilan Kajastuksen jäsenmäärä oli tuolloin 36 henkeä.
Kajastus lähti alusta alkaen yrittämään tosimielellä urheiluseurana. Seura lähti mukaan myös merkittävään yhteistyöhankkeeseen. Se oli loppuvuodesta 1930 keväällä 1932 yhdessä porvarillisen urheiluseura Tikan sekä kylän vapaapalokunnan kanssa herättämässä ajatusta Tikkurilan omasta urheilukentästä, jota se tarvitsi luodakseen harjoituksilleen ja kilpailuilleen mahdollisimman hyvät olosuhteet. Osapuolet anoivat Peltolan tielautakunnalta oikeutta saada harjoituskentäkseen Peltolan osuuskunnan aikaisemmin varaaman torialueen ja lupasivat kunnostaa sen omilla ja mahdollisesti kunnalta saatavilla varoilla. Loppujen lopuksi kenttä syntyi talkoilla työväentalon viereiselle alueelle, jolta osuuskunta Peltolan palstanomistajat vuokrasivat Kajastukselle, Tikalle ja VPK:lle näiden kaavaileman tontin kymmenen markan vuosivuokralla urheilukentäksi. Alpo Halme on muistellut, miten kajastuslaiset olivat lapioimassa ruokamultaa saadakseen aikaan kentänpohjan. Lopulta tuloksena oli 300 metrin juoksurata. Tikkurilan silkkitehtaan annettua kentänrakentajille käyttöön kuorma-auton multa myös saatiin kuljetetuksi pois. Lopullisesti kenttä, Peltolan kentäksi kutsuttu, oli valmis vuonna 1938, jolloin omatekoinen sora- ja hiekkakerros oli saatu levitetyksi saven päälle. Kentälle oli juoksuradan lisäksi raivattu myös muutamia kenttälajien suorituspaikkoja.
Kajastuksella oli ohjelmassaan omat iltamansa. Niiden menoon kuului tietenkin sauvavoimistelua, pyramideja ja kansantanhuja sekä musiikkia, josta usein vastasivat seuran omat soittoniekat. Myös näyttämöharrastusta löytyi kuten työväenyhdistyksessä muutoinkin. Ainakin Maiju Lassilan huvinäytelmä ”Tulitikkuja lainaamassa” oli kajastuslaisten ohjelmassa. Seuran illatsuihin kuuluivat myös puurojuhlat eli seuran pikkujouluiltamat, joiden virallisena teemana oli alkuillasta nautittu riisipuuro.
Urheiluseura Kajastuksen elämä ei ollut kolmikymmenluvulla kuitenkaan pelkkiä iltamia tai juhlia. Pääosassa oli urheilu, mistä kertoi mukanaolo kolmikymmenluvun alun kenttähankkeissa. Jo talvella 1930 ohjelmassa olivat ensimmäiset hiihtokilpailut. Latu lähti nykyisen Puhelinyhdistyksen talon kohdalta. Yleisurheilusta tuli kuitenkin nopeasti Kajastuksen valtalaji. Kesällä 1931 seuralla oli ohjelmassaan 5-ottelu Puistolan Urheilijoita vastaan. Vauhtiin päästyään Kajastus järjesti kautta kolmikymmenluvun vuosittain useammankin, jopa kansallisenkin kilpailutilaisuuden työväentalon kupeessa niin aikuisten kuin poikienkin sarjassa. Vuonna 1936 ohjelmassa oli ensi kertaa Tikkurilan ympärijuoksu kauppias Arvo Sirénin lahjoittamasta kiertopalkinnosta. Samaisena vuonna Kajastus kävi lisäksi peräti 12 seuraottelua. Kolmikymmenluvun lopulla seuran yleisurheilukilpailut pidettiin työväentalon vieressä sijainneella ns. Peltolan kentällä. Seuran yleisurheilijat harjoittelivat kentällään ahkerasti ja menestystäkin tuli. Vuonna 1938 S. Holmberg voitti TUL:n piirimestaruuden nuorten murtomaajuoksussa sekä 400 metrillä, minkä lisäksi Emil Reini ylsi samaan seuraavana vuonna 10 000 metrillä ja R. Hämäläinen nuorten murtomaajuoksussa. Mauri Valkama puolestaan leiskautti vuonna 1939 vauhdittomassa pituushypyssä TUL:n piiriennätyksen 312.
Talvisin ohjelmassa olivat hiihtokilpailut, joiden lähtö ja maali olivat työväentalolla. Kajastuksen hiihtokärkeen nousi kolmikymmenluvulla Alpo Halme. Sarjat olivat niin aikuisille kuin nuorillekin. Samoin oli laita juhlien. Kajastuksen poikaosastolla oli emoseuran tapaan omat juhlansa työväentalolla, jonka sali tosin soveltui myös kilpailutilaksi. Esimerkiksi syksyllä 1938 talolla pidettiin nuorten sisähyppykilpailut. Voimisteluharjoituksiaan Kajastus järjesti syys- ja talvikautena omilla salivuoroillaan työväentalolla pari kolme kertaa viikossa ja tulostakin syntyi. Seuran voimistelijoilla oli esityksiä esimerkiksi yhdistyksen eri juhlissa. Kolmikymmenluvun edetessä kajastuslaiset pelasivat jonkin verran myös jalkapalloa ja iskivät pesäpalloakin.
Vuonna 1936 Tikkurilan Kajastus katkaisi muodolliset siteensä työväenyhdistykseen ja irtautui itsenäiseksi, rekisteröidyksi yhdistykseksi. Elämä työväenyhdistyksen alaosastona oli päättynyt. Majapaikkana seuralla oli silti edelleen Tikkurilan työväentalo, ja sen jäsenet olivat jatkossakin lähinnä työväenyhdistyksen väkeä. Sosialidemokraattisen puolueen tilastoihin yhdistys joutui kuitenkin vuodesta 1936 lähtien ilmoittamaan, ettei sillä enää ollut omaa urheiluseuraa eli urheiluun keskittynyttä alaosastoa. Irtautuessaan työväenyhdistyksestä vuonna 1936 Kajastuksella oli 68 jäsentä, joista 27 oli miehiä, 8 naisia ja 33 poikia. Tyttöjä ei jäsenistössä tuolloin ollut. Edelleen säilyneestä erityisyhteydestä työväenyhdistykseen kertoi kuitenkin se, että yhdistyksen edustaja osallistui jatkossakin seuran vuosikokouksiin.
Seuran johtomiehiä olivat 1930-luvulla Samuli Ojala, Viljo Vilenius, Aatu Alanne, Levi Sahlstedt ja Toivo Hervala. Helmikuussa 1939 Kajastus isännöi TUL:n Länsi-Uudenmaan piirin vuosikokousta Tikkurilan työväentalolla. Syksyllä 1939 työväenyhdistys päätti lahjoittaa Kajastukselle seuran kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi 150 markan arvoisen kiertopalkinnon jäsentenvälisiin kilpailuihin yleisurheilun kolmiottelussa hyppy – juoksu – heitto. Palkinnon saisi omakseen kolmella peräkkäisellä tai muutoin viidellä voitolla, yhdistys päätti. Palkinnon sääntöjen täsmällisemmän valmistelun kuukausikokous antoi yhdistyksen ja Kajastuksen johtokunnille.
Talvisodan kynnyksellä syksyllä 1939 Tikkurilan Kajastukseen kuului 137 jäsentä, joista 53 oli miehiä ja 23 naisia. Poikia seurassa oli tuolloin 51 ja tyttöjä 10. Kajastus oli siten Rekolan Raikasta lukuunottamatta eniten jäsenkuntaansa vuosina 1936 – 1939 kasvattanut Helsingin maalaiskunnan radanvarsitaajamien TUL-seura.
Sotien jälkeen urheiluharrastukset monipuolistuvat
Rauhanajan palattua syksyllä 1944 suomalainen urheiluelämä alkoi sekin virota vähitellen, ja myös työläisurheiluliike lähti huomattavaan nousuun työväenliikkeen uusien, kohentuneiden olosuhteiden myötä. Niin kävi myös Tikkurilassa. Vuonna 1946 urheiluseura Kajastuksessa oli 232 jäsentä, minkä perusteella se oli kärkipään seuroja TUL:n Länsi-Uudenmaan piirissä ja neljäntenä siihenastisen Helsingin maalaiskunnan seuroista Pitäjänmäen Tarmon, Tapanilan Tarmon ja Malmin Urheilijain jälkeen. Tikkurilan Kajastuksen jäsenistä oli miehiä 77, naisia 27, poikia 98 ja tyttöjä 30. Tikkurilan Kajastus oli paitsi urheiluseura myös työläisurheiluseura ja sellaisena lukuisien TUL-seurojen tapaan monen nuoren ensimmäinen väylä työväenliikkeeseen. Seuran aktiivisimmat urheilijat olivat pitkälti Tikkurilan työväenyhdistyksen ja varsinkin sen nuoriso-osaston jäseniä. Näin urheilu toimi paitsi harrastuksena myös tienä poliittiseen toimintaan ja osoitti voimansa merkittävänä tekijänä työväenliikkeen kulttuurityössä.
Koska Kajastus jo vuonna 1936 oli muodollisesti irtautunut Tikkurilan työväenyhdistyksestä, eikä sen säännöissä rajattu jäsenyyttä puoluekirjojen mukaan, seura oli jatkosodan jälkeisissä uusissa oloissa avoimena myös paikkakunnan kommunisteille, joiksi monet seurassa jo vaikuttaneetkin osoittautuivat syksyllä 1944. SKDL:n väki ymmärsi, ettei ollut mieltä perustaa omaa seuraa, vaan mennä mukaan jo olemassa olevaan, kyläkunnan ainoaan TUL-seuraan ja pyrkiä samalla saavuttamaan siellä jalansijaa. Työväenliikkeen ja Työväen Urheiluliiton jaosta kahteen tuli siten todellisuutta myös Tikkurilan Kajastuksessa. Hetimiten sotavuosien jälkeen Kajastuksen aktiivisimpia kommunisteja olivat VR:n Pasilan konepajalla työskennellyt ja ”Pasilan keisariksi” kutsuttu Yrjö Lepistö, Olavi Varjosaari sekä seuran parhaisiin hiihtäjiin lukeutunut Alpo Halme, joka oli ollut mukana seurassa jo 1930-luvun alusta.
Kajastuksen jäsenten enemmistö oli kuitenkin Tikkurilan työväenyhdistyksen väkeä, mikä näkyi myös seuran johdossa. Kymmenjäseniseen johtokuntaan kuului 1940-luvun jälkipuoliskolta asti ainoastaan yksi tai kaksi kommunistia kuten esimerkiksi Alpo Halme ja Kalervo Suomi. Näine hyvineen Tikkurilan Kajastus oli kuin Työväen Urheiluliitto pienoiskoossa. TUL:ssakin kommunistit tulivat jatkosodan päättymisen jälkeisissä uusissa oloissa vauhdilla mukaan toimintaan ja saivat vakaat asemat, vaikka eivät enemmistöä saavuttaneetkaan.
Kilpailutoimintaa oli niin aikuisille kuin nuorisollekin. Hiihdossa Kajastus järjesti yhtä lailla jäsentenvälisiä kuin kävi seuraotteluita muun muassa Korson Vedon ja Rekolan Raikkaan kanssa kilpailuisännyyksien vaihdellessa seurojen kesken. Lisäksi Kajastus järjesti jäsenilleen sarjahiihtoja, joissa kilpailumatkoina olivat 5, 10 ja 20 kilometriä. Kajastuksen parhaita hiihtäjiä olivat Alpo Halmeen lisäksi muun muassa E. Blomqvist ja L. Laitinen. Naisten kärkeä edusti Hjördis Pollari. Miesten matkana oli yleensä 10 kilometriä ja naisilla vitonen. Neljäkymmenluvun jälkipuoliskolla paikkakunnan merkittävin vuotuinen hiihtotapahtuma oli Kajastuksen yhdessä porvarillisten seurojen Tikan ja ruotsinkielisen DIK-35:n eli Dickenin kanssa järjestämä ”Tikkurilan hiihdot – Dickursby Skiddag”, jossa Kajastuksen edustajat menestyivät aina hyvin. Palkinnoista vastasivat paikalliset teollisuusyritykset. Myös lumetonna kilpailtiin maastossa, sillä Kajastus järjesti jäsenilleen maastojuoksukilpailuja. Useimmiten Hiekkaharjun maastossa pidettyjen kilpailujen matkana oli yleisessä sarjassa yleensä 6 kilometriä. Seuran maastojuoksuparhaimmistoon kuuluivat muun muassa Vilho Nyberg, P. Hamberg ja Heikki Suihkonen. Neljäkymmenluvulla Kajastuksella oli seuraotteluita myös yleisurheilussa. Esimerkiksi kesällä 1947 ohjelmassa oli Oulunkylän Tähden, Malmin Urheilijain, Tapanilan Tarmon, Puistolan Urheilijain ja Kajastuksen välinen kaksipäiväinen kamppailu, jossa viimeksimainittu menestyikin hyvin. Tulostaso tosin jäi heikkojen suorituspaikkojen vuoksi vaatimattomaksi. Ohjelmassa oli useita juoksu- ja kenttälajeja.
Kajastuksen yleisurheilukärkeen kuuluivat tuolloin muun muassa Edmund Lind, L. Laitinen, Mauri Valkama ja E. Blomqvist. Tikkurilan Kajastuksen urheilijat ottivat osaa parhaansa mukaan myös TUL:n piiri- ja liittomestaruuskilpailuihin, ja jo 1950-luvun taitteeseen mennessä saavutuksina oli useita TUL:n Länsi-Uudenmaan piirin mestaruuksia ja ennätyksiä, kiertopalkintoja ja kunniakirjoja. Kesäjuhlilleen Kajastus keräsi ison joukon yleisöä, jolla oli seurattavaa niin ohjelmanumeroissa kuin itse urheilusuorituksissakin. Jälkimmäisiin kuului sotien jälkeen muun muassa Tikkurilan ympärijuoksu, johon esimerkiksi vuonna 1946 oli palkinnon lahjoittanut paikallinen poliisi. Osanottajia oli myös naapurikylien TUL-seuroista. Kesäjuhlien päätteeksi oli tietenkin aina tanssit. Tikkurilan Kajastus kokosi urheilun kautta ison joukon paikallista väkeä työväenliikkeen elämänpiiriin – vuonna 1949 sillä oli peräti 321 jäsentä.
Myös Kajastuksen nuortenjaosto aloitti vauhdikkaasti hetimiten jatkosodan päätyttyä. Työ oli vilkasta. Syyskauden 1944 dynaamisuutta kuvaa oivasti se, että jaoston järjestämässä lasten joulujuhlassa oli mukana peräti 32 uutta jäsentä, joista 18 poikia ja 14 tyttöjä. Aktiivinen toiminta oli omiaan vetämään väkeä mukaan. Sekä pojilla että tytöillä oli myös voimisteluohjelmansa, joita he esittivät niin työväenyhdistyksen ja seuransa juhlissa, mutta myös suuremmilla näyttämöillä kuten esimerkiksi satojen muiden ikäistensä seurassa TUL:n liittojuhlilla. Poikien pyramidit ja tyttöjen kauniit, rytmikkäät esitykset olivat yleisön suosikkinumeroita lukuisissa tilaisuuksissa. Viisikymmenluvulla poikien urheiluelämä oli vilkasta myös Tikkurilassa ja lähes kaikki kiinnostuneet olivat perhetaustastaan riippuen joko Kajastuksen tai porvarillisen Tikan riennoissa mukana. Poikatoiminta säilyi siten yhtenä Kajastuksen painopistealueista. Hiekkaharjun kentällä pidettyjä seuran yleisurheiluharjoituksia vetivät poikien lähes isähahmokseen kokema Vilho Nyberg, siviilissä silkkitehtaan miehiä, sekä Matti Tammi, joka vastasi myös huoltotehtävistä.
Aikamiesten puolella Kajastuksen yleisurheilukärkeä olivat 1950-luvulla muun muassa Unto Mattson, Edmund Lind, Ensio Hamara, Kalervo Suomi, Elo Rainio, Holger Römark, Orvo Pohjolainen ja Kauko Kokko. Yksi seuran parhaista saavutuksista oli toinen sija SM-viestien 4 x 400 ja 4 x 800 metrin viesteissä vuonna 1953. Oranssivihreissä edustusasuissaan Kajastuksen parhaimmisto kilpaili siten paitsi eri puolilla pääkaupunkiseutua ja keskistä Uuttamaata sekä piirikisoissa myös valtakunnallisissa huipputapahtumissa. ”Tikkurilan talli”, kuten seuran edustusmiehistöä tuolloin kutsuttiin, teki siten kotikylänsä työläisurheiluelämää tunnetuksi lähes kautta maan.
Viisikymmenluvun taitteessa Kajastuksen ohjelmaan tuli myös lentopallo, jota jotkut seuran jäsenistä iskivät ruokatuntiliikuntana työpaikallaan VR:n Pasilan konepajalla. Työpaikalta lentopallo levisi heidän muassaan jouheasti Kajastuksen lajiksi, jota varten jäsenet raivasivat kentän Hiekkaharjuun. Seurassa harrastettiin 1950-luvulla jonkin verran myös jääpalloa, jossa tikkurilalaisilla oli joukkuekin pari kautta TUL:n piirisarjassa. Harrastuksen sammuttivat kuitenkin heikot olosuhteet. Peltolan kentän jää oli pelaamisen kannalta surkea, ja luisteluharjoitukset jouduttiin vetämään Keravanjoen jäällä. Lisäksi Kajastuksesta löytyi myös voimistelun, painonnoston, nyrkkeilyn ja pöytätenniksen harrastusta.
Kajastus repeää – kuten TUL
Siitä huolimatta, että Kajastus oli itsenäinen TUL:oon kuuluva urheiluseura, jonka jäseninä oli niin sosialidemokraatteja kuin kommunistejakin, se oli silti vielä viisikymmenluvullakin syntytaustansa hengessä käytännössä Tikkurilan työväenyhdistyksen oma urheiluseura. Vaikka jäsenistössä oli jo selvä enemmistö muita kuin yhdistykseen kuuluneita, johtokunnan enemmistö pysyi yhdistyksen miehillä. Sodan jälkeisten puolentoista vuosikymmenen aikana kommunistit yrittivät kerran jos toisenkin vallata urheiluseura Kajastuksen sisältäpäin, mutta sosialidemokraattien onnistui kuitenkin pitää enemmistö seuran vuosikokouksissa. Lisäksi seura piti majaansa työväentalolla. Viisikymmenluvun lopulla tapahtui kuitenkin muutos, jonka taustalla olivat yhtä lailla sos.dem. puolueen kuin TUL:nkin sisällä syntyneet repeämät.
Työläisurheiluliikkeen sisäiset kiistat näyttäytyivät jatkossa myös valtakunnantasolla, jolloin ongelmat keskittyivät ennen muuta sosialidemokraattisen puolueen sisälle. Kaiken taustalla oli jo 1920-luvulta peräisin ollut kysymys SVUL:n ja Työväen Urheiluliiton suhteista ja siinä samalla jälkimmäisen itsenäisyydestä. TUL:n sos.dem. johdon hajottanut repeämä sikisi viisikymmenluvulla käydyistä valtakunnanliittoneuvotteluista, joissa TUL:n puheenjohtajan, sos.dem. puolueen puoluesihteerin Väinö Leskisen linjana oli liittää TUL:n seurat SVUL:n erikoisliittoihin. Tämä, Leskisen henkilökohtaisiin sopimuksiin Suomen Palloliiton kanssa perustunut kanta merkitsi samalla loppua TUL:n aiemmin SVUL:n kanssa keskustelemalle ratkaisulle uudesta valtakunnanliitosta, jolla SVUL:n erikoisliittojen valta olisi murrettu ja jonka kautta sosialidemokraatit olisivat voimistaneet urheilupoliittisia asemiaan. Kumpikin linja olisi käytännössä merkinnyt TUL:n toiminnan päättymistä, mikä kauhistutti eritoten liiton kommunisteja, mutta kyse olikin ennen muuta taktiikasta, jolla TUL:n johtomiehet halusivat pitää yllä neuvotteluyhteyksiä SVUL:oon ja turvata omien urheilijoidensa kilpailuoikeudet.
Leskisen uusi erikoisliittolinja sai TUL:ssä vastaansa tiukan opposition, joka kannatti alkuperäistä kokonaisratkaisua ja valitsi keulakuvakseen ministeri Penna Tervon. Syksyllä 1954 Leskisen vastaisella oppositiolla oli TUL:n liittoneuvoston ja liittokokouksen sos.dem. ryhmässä enemmistö. Kun Tervon johtama oppositio, jonka todellisena voimahahmona oli leskisläisten jyrkästi karsastama TUL:n järjestöpäällikkö Pekka Martin, valtasi vähitellen liiton järjestökoneiston, ja leskisläisiä toimihenkilöitä alettiin erottaa, tilanne liitossa alkoi räjähtää käsiin. Samalla se levisi myös sosialidemokraattiseen puolueeseen, jonka johto vanhaa veteraania Väinö Tanneria myöten yritti selvittää tilannetta. Puoluetoimikunta ei kuitenkaan ollut asiassa yhtenäinen, sillä TUL:n sos.dem. väen jakolinjat löytyivät tietenkin pian myös sen sisältä.
Kun tervolais-martinilaiset saavuttivat enemmistön TUL:n liittokokouksessa vuonna 1956 ja liiton puheenjohtajaksi valittiin liittoa vuoden päivät johtaneen ja äkillisesti liikenneonnettomuudessa kuolleen Penna Tervon jälkeen Pekka Martin, leskisläisten mitta oli täynnä. He aloittivat oman erillistoimintansa Urheilun tuki -nimisen järjestön puitteissa. Näissä tiimellyksissä osa TUL:n seuroista erosi tai erotettiin liitosta, jolloin ne hakeutuivat porvarillisiin erikoisliittoihin. Leskisläiset vaativat sos.dem. puolueen ylimääräistä puoluekokousta, jossa TUL:n tilanne lopullisesti selvitettäisiin. Kun tannerilais-leskisläiset sitten keväällä 1957 pidetyssä kokouksessa saavuttivat enemmistön ja valtasivat puoluejohdon, seurauksena oli voittajien hyväksyttämän ponnen myötä TUL:n ja samalla liiton sosialidemokraattien irtautuminen sos.dem. puolueesta.
Näillä tapahtumilla oli ilmentymänsä myös Tikkurilassa. Seuran tannerilais-leskisläisten sosialidemokraattien onni kääntyi lopulta vuonna 1958. Tuolloin kommunistit sekä Tikkurilan työväenyhdistyksen ulkopuoliset sos.dem. opposition edustajat – jälkimmäiset olivat siis puoluetaistossa skogilaisia ja TUL:n kamppailuissa martinilaisia – onnistuivat tehokkaan junttatyön tuloksena saamaan enemmistön Kajastuksen vuosikokouksessa. Tunnelmat Tikkurilan työväentalolla olivat tuolloin kiivaat, sillä sosialidemokraateille ei ollut helppoa sulattaa ”oman” seuransa menettämistä liki 30-vuotisen yhteiselon jälkeen tunnin parin mittaisessa tilaisuudessa. Seuran johtoon nousivat laitavasemmiston edustajat. Työläisurheiluliikkeen sisäisissä mittelöissä Kajastuksen oli uusien johtomiesten käsissä helppo määrittää linjansa – se jatkoi Työväen Urheiluliitossa.
Vuoden 1958 poliittiseen vallanvaihtoon mennessä Tikkurilan Kajastus oli jo kasvanut suureksi seuraksi: sillä oli vuoden 1957 lopussa 478 jäsentä, joista 163 oli miehiä, 45 naisia, 194 poikia ja 76 tyttöjä. Siten se ohitti selkeästi niin Korson Vedon kuin Rekolan Raikkaankin, joista edellisessä oli tuolloin 363 ja jälkimmäisessä 202 jäsentä.
Kevään 1958 dramaattisen vuosikokouksen jälkeen Kajastuksen tannerilais-leskisläiset sosialidemokraatit vetivät tilanteesta tiukat johtopäätökset. Yleisurheilijoidensa johdolla he vetäytyivät seurasta, mikä SDP:n ja TUL:n tuolloisen sisäisen tilanteen pohjalta olikin ainoa mahdollinen ratkaisu. Yhdessä Helsingin Visasta lähteneiden sosialidemokraattien kanssa he perustivat maaliskuun 16:ntena 1958 Tikkurilan Silkki Oy:n kerhohuoneessa uuden urheiluseuran. Paikalla oli 34 yleisurheilijaa ja toimitsijaa, mikä Kajastuksen tuolloisiin jäsenmääriin verrattuna oli todella vähän. Kokousväki pohti tietenkin uudelle seuralle nimeä, ja esillä oli sellaisia vaihtoehtoja kuin esimerkiksi Tikkurilan Urheiluliitto, Maalaiskuntien Yleisurheilijat ja Tikkurilan Säde. Enemmistön kannatuksen sai kuitenkin Sulo Revon ehdottama Kenttäurheilijat-58.
Seuran ensimmäisen johtokunnan ensimmäisiä todella merkittäviä päätöksiä oli liittyminen Suomen Urheiluliittoon eli yleisurheilun erikoisliittoon ja samalla porvarilliseen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto SVUL:oon. Kajastuksessa mukana olleille aikuisille sosialidemokraateille ja ennen muuta työväenyhdistyksen aktiiveille seuran tapahtumat olivat tietenkin järkytys, mutta nuorempien vinkkelistä tapahtumat etenivät varsin mutkattomasti. Vilho Nyberg veti edelleen harjoituksia Hiekkaharjun kentällä vanhaan tapaan – vain urheiluasujen värit ja tunnukset olivat vaihtuneet. Kaikki sosialidemokraatit eivät kuitenkaan lähteneet Kajastuksesta seuran hajaannuksessa. Esimerkiksi Mauri Valkama, yksi Tikkurilan työväenyhdistyksen aktiivisista urheilumiehistä, jatkoi vanhassa seurassaan myös vuoden 1958 kevään jälkeen. Tässäkin suhteessa Tikkurilan Kajastus oli kuin TUL pienoiskoossa.
Kun Työväen Urheiluliitto katkaisi yhteistyösopimukset SVUL:n suuntaan, mikä ei lainkaan sopinut liiton leskisläisille, nämä suivaantuivat liiton tilanteesta lopullisesti ja perustivat vuonna 1959 jo pitkään virittelemänsä oman keskusurheiluliiton, TUK:n. Kenttäurheilijat-58 ei uuteen sosialidemokraattisen keskusjärjestöön enää kuitenkaan liittynyt. Seura oli jo siihen mennessä ehtinyt kotiutua Suomen Urheiluliittoon ja se keskittyi ennen muuta käytännön urheilutyöhön. Kuusikymmenluvulla seura saavuttikin huomattavaa kansallista menestystä yleisurheilussa. Myös sen jäsenmäärät kohosivat nopeasti perustamiskokouksen vaatimattomista luvuista. Jo vuonna 1963 Kenttäurheilijat-58:ssa oli peräti parisentuhatta jäsentä. Toimistoaan seura piti aina vuoteen 1968 Tikkurilan työväentalolla – aina siihen asti kunnes työväenyhdistys sanoi vuokrasopimuksen irti talon purkamisen alla.
Kaiken tapahtuneen jälkeen urheilutoiminta oli lopullisesti irtautunut vuonna 1958 Tikkurilan työväenyhdistyksestä – kuten kävi näyttämöriennoillekin omista syistään kahta vuotta myöhemmin. Kyseisistä elämänaloista kiinnostuneet yhdistyksen jäsenet jatkoivat harrastustaan sittemmin yksityishenkilöinä niin Tikkurilan Teatterin kuin Kenttäurheilijat-58:nkin riveissä. Työväenyhdistyksen näkökulmasta urheilu ja näyttämötaide olivat kuitenkin poistuneet lopullisesti omille teilleen 1960-luvun taitteeseen mennessä. Sen myötä yhdistys oli menettänyt omasta toimintapiiristään kaksi tärkeää perinteisen työväenkulttuurin osatekijää.